— Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa sukupolvessa, lapsissani.
— Sinulla on lapsia! Se on totta — sanoi Henri — sen unohdin.
Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?
— On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia, lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä. Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.
— Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut — sanoi Henri. — Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa, kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa, kuinka onneton avioliitto onkin.
— Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?
— Kuten kaikki tytöt.
— Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle! Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme. Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja — se käy päinsä! Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä on siten hänen. — Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan, mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi kuiviin.
— Voiko tähän tulla muutosta?
— Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena, että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.
— Mutta silloin kuolee runous.