— Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu olemaan yleisön imartelija tai — kuolemaan! Nyt ei se enää halua imarrella — nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet, joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi, he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.
— Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin loppu.
— Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta, jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.
— Vertauksesi on oikea ja kaunis, sillä Dent du Midin harjanne on todellakin pyhimyslippaan taitteisen kannen kaltainen, ja pilviseppel vuoren vyötäröllä on hyvin enkelikulkueeseen verrattavissa. Mitä sillä tahtoisit sanoa?
— En mitään! Sanoisin vaan jotain kaunista! Mutta kuinka alentava onkaan yritys vetää kymmentuhatjalkasta, lumipäistä tunturia ihmiskäden tuotteen rinnalle. Ja tehdä pilviharsosta enkeleitä, epätodellisuutta, johon ei kukaan usko! Se kutkuttaa mielikuvitusta, mutta ei anna mitään selkeätä käsitystä, se tuudittaa käsitteet huumaustilaan, jossa todellisuus ja unelmat sekottuvat; runoutemme laita on siis sama kuin päihtymykseksi nimitetyn paheen.
— Hyvä! Mutta miten arvelet tulevaisuuden ihmisen sepittävän runoa alpista? Kenties näin: "Dent du Midi sinun sekundääriaikainen, dolomiitin sekainen kalkkikerroksesi on tänään lumen peitossa; sillä yöllä satoi kolme millimetriä ja la Bise puhalsi kahdeksan naulan voimalla; kun lumi sulaa, saamme nähdä maissin, ja toistamiseen perkaamme viinitarhamme." Niinkö tarkotat?
— En, minä tarkotan sitä että tulevaisuuden ihmiset eivät leikittele ajatuksilla ja sanoilla, sillä heillä on muuta ajateltavaa. Minä luulen heidän luonnon kauneuden edessä vaipuvan hiljaiseen katselemiseen ja aina yhtä uuvuttamattomaan ihailuun, sillä he saavat takasin tuon kyvyn, jonka taide on meiltä miltei riistänyt!
Keskustelun keskeytti täyden orkesterin heläyttämä sävel, joka tulvahti ravintolan avoimista akkunoista. Molemmat sairaat istuivat hetken mykkinä hämmästyksestä, sillä he eivät tienneet, mistä äänet tulivat, eivätkä äkkiä ennättäneet erottamaan, mitä ääntä tuo oli; mutta sitten selvenivät säveleet, ja nyt kohahti Boccaciomarssi esiin. Henri kohotti päätään kuni metsästäjän pillin kuullut metsäkoira; hänen silmänsä loistivat ja kasvot hymyä säteillen sanoi hän: Boccacio! Mikä juhla nyt on?
— Kuulin tarjoilijalta — sanoi Aristide — että berniläinen mailman posti- ja sähkösanomatoimisto pitää täällä päivällisiä.
— Mikä toimisto se on?