En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa sellaisia ystäviä!"

Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut. Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman. Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää. Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle. Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja. Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua; nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi. Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi, olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. —

Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella, miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa. — Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin, kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta, niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni, meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit! Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa. Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt — niin tartuit valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä, kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla. Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi, ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan, uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan, silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille, koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni, sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä, jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden viisastuvan?

Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen, tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa. Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein. Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä. Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä. Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet koskaan toistaan tavanneet.

Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. — Ei kukaan tervehtinyt.

— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — sanoi Henri.

Äiti ei liikahtanut.

— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — kertasi Henri käskemään tottuneella äänellä.

Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.

— Anna kätesi, Aristide — sanoi Henri — ja ollaan yksin!