Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: — Oletko nyt asemaasi tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.

— Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? — vastasi Aristide takinrinnusta osottaen.

— Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin vaaraton nyt?

— En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton. Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet tappanut minut.

— Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.

— Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.

— Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.

— Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme, ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä, jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena, kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan? Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä, ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi, emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin, että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen. Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä, sinä: "noin piti kirjottaa."

Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta retkahti takasin. Aristide jatkoi:

— Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse, kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana, avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi, joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin, kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen, minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä, fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin, koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei? Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan: — "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. — "Niin", vastasin minä, "hylätty." — "Onko johtaja lukenut sen?" — "En tiedä", vastasin, "mutta en luule." — "Niin, mutta minä tiedän kuka hänelle lukemiset suorittaa." — "Kuka?" — "Teidän ystävänne Henri!"