— Kyllä varmasti — vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään "ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.
Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.
— Etelän käki — sanoi mies — kuolon käki. Terve sinulle, kaunis luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!
Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi; jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi, muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan. Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki lämpimän kevätauringon valasemina.
— Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata täältä lähteä — sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.
— Älä puhu noin — rukoili vaimo valittavalla äänellä. — Nyt on pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun olisi pitänyt lähteä.
— Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia, joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa kadehtimiksi.
Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les
Avantsin iso ravintola.
Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.
Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan, ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat, kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa, kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen. He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.