— Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!
— Tai kenties eivät tienneet!
PILVIEN YLLÄ
Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.
Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä, väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.
Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: —
Tuonne ylöshän me ajamme?
— Niin, ystäväni — vastasi vaimo huoaten — sinne ylös.
— Kuten Elias — sanoi mies — tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!
Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä; hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.
— Kaunista — sanoi hän. — Luuletko että on yhtä kaunista tuolla ylhäällä?