— Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat silmissäni paremmin kuin huoneessani, — vastasi Blanche.
— Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!
— Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!
— Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi, en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen näin.
— Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä — sanoi
Blanche.
— Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä: meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme, kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa —, ja silloin olemme puilla paljailla!
— Mitä silloin teemme?
— Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun kanssani vaiko ilman minua?
— Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!
— Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden, tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.