Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä. Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.
— Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? — sanoi hän. — Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?
— Kiitos, voin hyvin — vastasi Blanche, — mutta jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne asettunut. — Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka näytti loukkaantuneen: — Ette kai te pakene minua, en kai teitä karkota?
— Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?
— Te ette koskaan ole minua häirinnyt — vastasi Blanche — ja täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä ovella.
Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.
* * * * *
— Mitä nyt on esteenä välillämme? — sanoi Emile, kun he seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään isolla puistokäytävällä. — Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi rottinkituolia…
— Ruokapöytä ja keittiökalut — jatkoi Blanche. — Nyt ei meidän edes tarvitse ajatella asuntoa.
— Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau — sanoi Emile.