— Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!
— Vai niin! Entäs kun me kuolemme?
— Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen, että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä kukkia, liasta, kuten sitä nimität!
Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän ei itse ollut rohjennut! — Mies on oikeassa — ajatteli hän — mutta, mutta… ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä. Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.
Hän meni karppilammen luo ja istuutui — unelmoimaan. Elämä oli nyt tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän oli itsessään jotain, kenties ainoa, — mutta hänhän eli vain puolta elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli hänen velvollisuutensa, se puuttui.
Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto. Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin. Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat, heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois, mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.
Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä; kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun, astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten tietäisi hänen olevan aivan lähellä.
Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa, valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.
Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin, eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi vapaus harjottaa saleissaan.
Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua. Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina, ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja, jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat, muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei voinut olla kukaan muu.