Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut, valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän maata vasten eikä niitä huomannut.
Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille kasviolioille.
Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.
— Kuules, isä — sanoi poika — mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?
— Katsos, Jonne — vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.
— Likaahan tuo on tiemmä — sanoi Jonne. — Siitäkö niitä hyötymansikoita tehdään?
— Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.
— Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?
— Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan, välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että kevät oli paras kukkimisaika.
— Hm — sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta.
— Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?