* * * * *
Oli aurinkoinen aamuhetki helmikuun lopulla 1871. Jyrkkää Martheray-mäkeä myöten Lausannessa astui askel askeleelta nuori nainen keski-ikäisen miehen käsivarteen nojaten. Hän oli pitkällä raskaudentilassa ja miltei riippui seuralaisensa käsivarressa. Hänen tyttökasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän oli mustassa puvussa. Mies ei ollut mustissa, josta vastaantulijat päättivät, ettei hän ollut naisen puoliso. Hän näytti hyvin huolestuneelta, kumartui silloin tällöin pienen naisen puoleen ja sanoi jonkun sanan, vaipuen sen jälkeen taas omiin ajatuksiinsa. Kun he tulivat vanhan tullihuoneen luo ravintola A l'Oursin edustalle, pysähtyivät he.
— Vieläkin mäki? — kysyi nainen.
— Niin, sisko rakas, — vastasi mies. — Istutaan hetkeksi.
Ja he istuutuivat penkille ravintolan seinivierelle. Rouvan sydän tykytti kiivaasti ja hänen rintansa veti ahnaasti henkeä, kuin ei ilma riistäisi.
— Sääli sinua, veikko raukka, — sanoi hän; — näen että kaipaat omaistesi luo!
— Hyvänen aika, sisko, älä puhu semmoista, — vastasi tämä. — Kyllähän sydämeni väliin on kaukana, ja kyllähän minua kotona tarvittaisi kylvöajan tullen, mutta olethan sisareni ja omaa lihaansa ja vertansa ei voi kieltää.
— Saa nyt nähdä, — alkoi rouva von Bleichroden, — voiko tämä ilma ja uusi parannustapa häntä parantaa. Mitä luulet?
— Kyllä varmaan, — vastasi veli, mutta kääntyi poispäin ettei näyttäisi epäileviä kasvojaan.
— Millaisen talven olenkaan elänyt Frankfurtissa! Kuinka voi kohtalo keksiä moisia julmuuksia! Tuntuu kuin hänen kuolemansa olisi ollut helpompi kestää kuin tämä elävältä hautaus.