— Mutta toivo elää aina, — sanoi veli — toivottomalla äänellä. — Ja niin lähtivät hänen aatoksensa kotipuoleen, lasten ja peltojen luo. Mutta samassa hän ikäänkuin katui itsekkyyttään, ettei voinut täysin yhtyä tähän suruun, joka oikeastaan ei ollut hänen, ja jonka hän aivan syyttään oli saanut, ja hän suuttui itseensä.
Nyt kuului kimeä, pitkäveteinen huuto mäeltä, muistuttaen veturin vihellystä, ja toinenkin.
— Kulkeeko juna näin korkealla mäellä? — kysyi rouva.
— Kyllä kai, — sanoi veli ja kuunteli, silmät levällään.
Taas kuului kirkuna! Mutta nyt se tuntui hukkuvan hätähuudolta.
— Mennään kotiin, — sanoi herra Schantz kalpeana, — et jaksa tätä mäkeä tänään, ja huomena olemme järkevät ja otamme ajurin.
Mutta rouva tahtoi käydä, ehdottomasti. Ja niin kulkivat he pitkää mäkeä ylös hospitaaliin. Se oli pääkallovuorelle vaellusta. Vihreissä orapihlajissa vilahteli mustia keltanokkia rastaita; muurinvihreän peittämillä muureilla juoksenteli kilvan harmaita sisiliskoja rakoihin pistäytyen; oli täysi kevät, sillä talvea ei ollutkaan ollut; tien vierillä kukki esikkoja ja muita kevätkukkia. Mutta tähän ei kiintynyt golgathannousijain huomio. Taas uusiutuivat salaperäiset huudot. Äkillisen aavistuksen valtaamana kääntyi rouva von Bleichroden veljensä puoleen, katsoi särkynein katsein hänen silmiinsä, saadakseen vahvistusta epäluulolleen, ja vaipui sitten ääntä päästämättä tielle, jonka keltanen tomu peitti hänet pilveen. Ja siihen hän jäi makaamaan.
Ennenkuin veli ennätti tointua, oli joku kohtelias kulkija juossut hakemaan vaunuja, ja kun nuori nainen kannettiin niihin, oli hänen työnsä tulevan sukupolven hyväksi alkanut, ja nyt kuului kaksi huutoa, kahden ihmisen huudot surkeuden syvistä laaksoista, ja herra Schantz, joka lakitta päin seisoi vaunujen astinlaudalla, katsoi ylös sinistä kevättaivasta kohti ja ajatteli itsekseen: Jospa ne vain voisivat kuulua tuonne ylös, mutta kai välimatka on liian pitkä!
Hospitaalissa oli herra von Bleichroden sijotettu huoneeseen, josta oli vapaa näköala etelää kohti. Seinät olivat pehmeiksi täytetyt ja maalatut vienon siniseen värisävyyn, jonka kautta näki maisemain keveitä ääriviivoja. Katto oli maalattu puuristikkojen muotoon viiniköynnöksineen. Lattia oli matoilla peitetty ja näiden alla oli kerros olkia. Huonekalut olivat yltyleensä jouhilla ja kankaalla päällystetyt, niin ettei mitään puukulmia ollut näkyvissä.
Ovea ei voinut sisältäpäin erottaa, niin ettei sairas voisi ajatella uloslähtöä eikä tuntisi olevansa vangittu, joka juuri on vaarallisinta kiihottuneessa tilassa. Akkunoissa tosin oli raudat, mutta nämät olivat kauniisti taotut liljojen ja lehvien muotoon ja maalatut, niin etteivät ne näyttäneet kalterilta.