Herra von Bleichrodenin mielenhäiriö oli omantunnonvaivojen muodossa. Hän oli muka tappanut viinitarhan hoitajan salaperäisissä oloissa, joita hän ei voinut tunnustaa, kun ei muistanut niitä. Nyt istui hän vankilassa odottaen tuomion täytäntöönpanoa, sillä hän oli tuomittu kuolemaan. Mutta hänellä oli valosia välihetkiä. Silloin asetti hän seinille suuria papereita ja kirjotti ne täyteen väitelmiä. Silloin muisti hän myös ammuttaneensa franc-tireureja; mutta hän ei muistanut olevansa naimisissa; ja hän otti vastaan vaimonsa oppilaana, jota hän ohjaili logiikassa. Hän oli asettanut esilauseet: että franc-tireurit olivat pettureita, ja että käsky kuului: ammu ne! Eräänä päivänä oli hänen vaimonsa, jonka tuli olla yhtämieltä kaikessa, varomattomasti kyllä horjuttanut hänen uskoaan esilauseeseen, että kaikki franc-tireurit olivat pettureita, ja silloin repi hän seiniltä alas kaikki päätelmät ja sanoi käyttävänsä kaksikymmentä vuotta esilauseen todistamiseen, sillä sen täytyi ensin olla tosi.

Välillä teki hän suuria suunnitelmia ihmiskunnan hyväksi. Mihin tähtäävät kaikki pyrkimykset täällä maan päällä? kysyi hän. Miksi hallitsee kuningas, saarnaa pappi, runoilee runoilija, maalaa maalari? Saadakseen ruumiilleen typpeä. Typpi on kalleinta ravintoainetta, siksi on liha kallista. Typpi merkitsi älyä, sillä rikkaat, jotka syövät lihaa, ovat älykkäämmät kuin muut, jotka enemmän syövät hiilihydraatteja. Nyt alkoi typpeä olla vähän maan päällä, ja siitä syntyivät sodat, työlakot, sanomalehdet, herännäisyys ja valtioavut. Täytyy keksiä uusi typpilähde. Herra von Bleichroden oli keksinyt sen, ja nyt tulevat kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi; vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys tulevat todellisuudeksi maan päälle. Tämä tyhjentymätön lähde oli: ilma. Se sisältää 79 volymiprosenttia typpeä, ja täytyi keksiä keino keuhkoille välittömästi ottaa vastaan ja valmistaa sitä ruumiin ravinnoksi, ilman että sitä tarvitsi tihentää ruohoksi, viljaksi ja vihanneksiksi, jotka taas eläinten kautta muuttuisivat lihaksi! Tämä oli tulevaisuuden ja herra von Bleichrodenin problemi ja, kun se ratkastaisi, tulisivat maanviljelys ja karjanhoito tarpeettomiksi, ja kulta-aika koittaisi maan päälle. Välillä vaipui hän taas unelmiinsa luullun murhansa johdosta, ja silloin oli hän syvästi onneton.

Samana helmikuun aamuna, jona rouva von Bleichrodenin oli täytynyt palata hospitaalin tieltä takaisin, istui hänen miehensä uudessa huoneessaan laitoksessa katsellen ulos akkunasta. Ensin oli hän tarkastellut katon viiniköynnöksiä ja seinien maisemia, sitten oli hän istuutunut mukavaan tuoliin akkunan eteen, niin että näköala oli avoimena hänen edessään. Hän oli tyyni tänään, sillä edellisenä iltana oli hän saanut kylmän kylvyn ja nukkunut hyvin yönsä. Hän tiesi, että oli helmikuu, mutta hän ei tiennyt, missä oli. Ei lunta ulkona, se oli hänen ensi ajatuksensa, ja se hämmästytti häntä, sillä hän ei ollut koskaan ollut eteläisemmissä maissa. Akkunan ulkopuolella oli vihreitä pensaita, toiset täynnään valkokukkia, toiset loistaen heleänvihreine lehtineen; puksipuita; jalava, muurinvihreän peitossa, joka sai sen näyttämään siltä kuin olisi se täydessä lehtipuvussa; kedolla, jolla oli esikkoja kuin tulikivikukkia, löi mies heinää ja tyttö haravoi. Hän tarttui almanakkaan ja luki: helmikuu. Haravoidaan helmikuussa. Missä olen? —

Sitten kulki hänen katseensa yli puutarhan ja hän näki syvien laaksojen hiljaa alenevan vihreinä kuin kesäniityt; ja hän näki suuria vaaleanvihreitä riippapajuja. Helmikuussa, ajatteli hän taasen. Ja kun niityt loppuivat, oli edessä järvi; tyyni kirkkaan sininen, kuin ilma, ja sen toisella puolen sinertävä maa; sinertävän maan yllä vuorenharjanne; mutta sen yläpuolella jotain, mikä muistutti pilviä; niiden värisävy oli hieno kuin vastapestyn villan, mutta niillä oli huiput; ja niiden yllä oli pieniä keveitä pilviä, jotka väliin olivat noiden terävien huippujen kohdalla. Hän ei tiennyt missä oli, mutta niin kauniilta kaikki näytti, ettei voinut olla maan päällä. Oliko hän kuollut ja tullut toiseen mailmaan. Europassa hän ei ollut! Kenties oli hän kuollut! Hän vaipui hiljaisiin unelmiin ja koetti syventyä uuteen asemaansa.

Mutta sitten katsoi hän ylös jälleen, ja nyt näki hän koko aurinkoisen taulun akkunaristikkojen kehystämänä ja halkomana, ja taotut rautaliljat tuntuivat kuin häilyvän ilmassa. Hän pelästyi ensin, mutta sitten hän rauhottui ja tarkasti taulua vielä kerran, etenkin rusottavia pilviä. Hän tunsi ääretöntä iloa ja viileätä tunnetta päässään; tuntui kuin aivojen kiemurat oltuaan kauan sotkeutuneina alkaisivat järjestyä asemilleen. Ja hän tuli niin iloseksi että hänen rintansa alkoi laulaa, kuten hän luuli mutta hän ei ollut koskaan laulanut elämässään, ja siksi olikin se kirkunaa, riemun kiljahduksia, jotka tielle kuuluen olivat vähällä olleet saattaa hänen vaimonsa epätoivoon surusta. Kun hän oli siinä tunnin laulanut muistui hänen mieleensä vanha maalaus eräällä Berliinin keiliradalla, ja se esitti Sveitsiläismaisemaa. Ja nyt tiesi hän olevansa Sveitsissä, ja suippenevat pilvet olivat alppeja.

Toisella kierroksellaan tapasi lääkäri herra von Bleichrodenin istumassa rauhallisena ja itsekseen hyräillen tuolilla ikkunan ääressä, eikä ollut mahdollista temmata häntä irti kauniista taulusta. Mutta hän oli aivan selkeä ja tunsi asemansa täydellisesti.

— Herra tohtori, — sanoi hän osottaen raudoituksia, — miksi te noin halkasette kauniin taulun? Ettekö sallisi minun mennä vapaaseen ilmaan? Luulen että se tekisi minulle hyvää, ja lupaan olla karkaamatta!

Lääkäri tarttui hänen käteensä salaa etusormellaan koetellakseen peukalon tyvellä olevaa valtimoa.

— Valtimo lyö vain 70 kertaa, rakas tohtori, — sanoi sairas hymyillen, — ja viime yönä nukuin hyvin. Teidän ei tarvitse pelätä mitään.

— On hauskaa, — sanoi lääkäri, — että parannuskeino todellakin on vaikuttanut teihin. Teillä on vapaus käydä ulkona.