— Minä uskon luonnon äärettömään voimaan parantaa sivistystaudit! — vastasi hän. — Oletteko kyllin voimakas ottamaan vastaan hyvän sanoman? — jatkoi hän tarkasti silmäillen sairasta.
— Täydellisesti herra tohtori!
— Hyvä, rauha on tehty!
— Jumalani… mikä onni!
— Niin kyllä, — sanoi lääkäri, — mutta älkää kysykö enempää, sillä muuta ette saa tietää tänään! Tulkaa nyt ulos, mutta olkaa valmis yhteen asiaan, Teidän paranemisenne ei tule käymään niin suoraan kuin uskotte! tulee taka-askeleita! Muisto näettekö on pahin vihollisemme ja — — mutta tulkaa nyt.
Lääkäri tarttui sairaan käsivarteen, johti hänet puutarhaan. Ei mitään aitoja eikä muureja ollut tiellä, vain vihreitä pensastoja, jotka johtivat kulkijan takasin sinne mistä hän oli tullut, mutta pensasten takana oli syviä juoksuhautoja joitten yli oli mahdoton päästä. Luutnantti koetti pukea vanhoihin sanoihin ihastustaan, mutta hän huomasi että ne sopivat niin huonosti kuvaamaan sitä mitä hän tunsi ja hän vaikeni kuunnellen ihmeellistä hermojen hiljaista soitantoa. Oli kuin sielun kielet olisivat jälleen viritetyt ja hän tunsi tyyneyttä jota ei ollut kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin.
— Vieläkö epäilette parantumistani? — kysyi hän lääkäriltä surumielisesti hymyillen.
— Te olette parantumassa kuten jo sanoin, mutta ette vielä terve.
He olivat pienen kiviportin luona, jonka kautta hoitolaisia vartioitten seuraamina kulki sisään.
— Mihin menevät kaikki nämät ihmiset? — kysyi sairas.