— Seuratkaa niitä niin saatte nähdä. Minun luvallani saatte mennä. — Ja herra von Bleichroden meni. Mutta lääkäri viittasi vartijan luokseen.
— Menkää rouva von Bleichrodenin luo hotelli Fauconiin, — sanoi hän — ja sanokaa että hänen miehensä on parantumassa, mutta vielä ei hän ole kysynyt vaimoansa. Kun hän sen tekee on hän pelastettu.
Vartija meni ja lääkäri seurasi sairasta pienestä kiviportista sisään.
Herra von Bleichroden oli tullut suureen saliin, joka ei ollut minkään ennen näkemänsä huoneen näkönen. Se ei ollut kirkko, ei teatterisali, ei koulu, ei raatihuone, mutta vähän kaikkea. Perällä oli kuori jonka kolmessa ikkunassa oli värilliset ruudut, mutta lempein sopusointuisin värein, kuin olisi suuri väritaiteilija ne sommitellut, ja valo tunkeutui sisään yhtenä suurena ilosäveleenä. Se teki saman vaikutuksen sairaaseen, kuin ne sävelet joilla Haydn sävellyksessään Luominen selvittää kaaoksen pimeän, ja Herra kuorolaulun kauan selvitettyä luonnon voimien järjestymistä lopulta huudahtaa "tulkoon valkeus", ja kerubit ja serafit yhtyvät hymniin.
Akkunan alla oli vuotokiviluola, josta pieni puro hiljaa virtaili altaaseen, josta näkyi vehkain kukkateriä, valkeita kuin enkelin siivet. Kuorin pilarit eivät olleet mitään tunnettua tyyliä, ja peitti niitä ruskea pehmyt maksasammal maasta kattoon. Seinien alaosat olivat kuusen havuilla peitetyt; ja suuret seinäpinnat olivat koristetut ikivihreitten kasvien, laakerin, rautatammen lehvillä; väliin pyrkivät nämät muodostamaan kirjaimia, mutta hajaantuivatkin pehmeiksi haaveellisiksi kasvimuodoiksi. Akkunain välipaikoilla oli suuria seppeleitä ja katon reunustaa pitkin kulki koriste, joka ei ollut tavallisen näkönen. Herra von Bleichroden katseli ympärilleen ja näki penkkien olevan täynnä hospitaalin hoitolaisia, jotka istuivat hiljaisina ihmetellen. Hän istuutui penkille ja kuuli nyyhkytyksiä viereltään. Hän näki miehen joka itki pää käsissä. Tällä oli käyrä nenä, viikset ja pujoparta; selvästikin ranskalainen. Täällä siis tavattiin vihollinen vihollisen vieressä kumpikin itkien, mitä? Sitä, että olivat täyttäneet velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Herra von Bleichroden kävi levottomaksi kun heikkoa soitantoa alkoi kuulua. Urut soittivat koraalia mutta duurissa; se ei ollut luterilainen koraali, ei katolilainen, ei calvinilainen, ei kreikkalainen, mutta se puhui, ja sairas oli kuulevinaan lohdullisia, toivehikkaita sanoja. Ja nyt astui mies kuoriin jääden puoliksi luolan peittoon. Pappiko? Ei, hän oli vaaleanharmaassa puvussa ja kaulaliina oli sininen. Ei ollut hänellä myöskään kirjaa. Mutta hän puhui. Hän puhui lempeästi ja yksinkertaisesti, niin kuin puhellaan ystävysten kesken; hän puhui kristinuskon yksinkertaisista opeista, rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, olla kärsivällinen, suvaitsevainen, anteeksi-antaa vihollisilleen; hän puhui kuinka Kristus oli ajatellut ihmiskuntaa yhdeksi ainoaksi kansaksi mutta kuinka ihmisen paha luonto on vastustanut tätä suurta ajatusta, kuinka ihmiskunta on joukkoutunut kansakuntiin, lahkoihin, kouluihin; mutta hän lausui sen varman toivon, että kristillisyyden periaatteet pian toteutuisivat. Hän puhui neljännestunnin ja astui alas rukoiltuaan lyhyen rukouksen kaikkivaltiaalle, mainitsematta Jeesuksen, neitsyt Marian, Nicolauksen, Anastasiuksen tai muun nimeä, joka voisi muistuttaa jotain julkista tunnustusta ja herättää kiihkoja.
Herra von Bleichroden heräsi kuin unesta. Hän oli siis ollut kirkossa. Hän joka kyllästyneenä pikkumaisiin tunnustusriitoihin, ei ollut käynyt kirkossa viiteentoista vuoteen. Ja täällä, hulluinhuoneessa tapasi hän vapaakirkon täydessä todellisuudessa; täällä istui roomalaisia, katolilaisia, kreikkalaisia, luterilaisia, calvinisteja, zvingliläisiä, anglikaaneja vieretysten omistaen yhteisiä ajatuksia yhteiselle Jumalalle. Kuinka musertavasti arvostelikaan tämä kirkkosali kaikkia lahkoja, jotka ihmisten itsekkyys oli tehnyt yhtä moneksi uskonnoksi, jotka olivat toisiaan iskeneet miekoin, polttaneet ja häväisseet! Mikä myönnytys "uskottoman" kirkon hyökkäyksille valtiollista kristillisyyttä vastaan!
Herra von Bleichroden antoi katseensa kiertää tuota kaunista huonetta pitkin karkottaakseen kauhukuvat, jotka oli mieleensä johtanut. Hänen katseensa harhaili ja harhaili; kunnes se pysähtyi kuoria vastapäätä olevalle seinämälle. Siinä riippui suuri seppele, jonka sisällä oli kuusenhavukirjaimista kokoonpantu sana Noël, Joulu. Mikä runoilija oli runoillut tämän huoneen? Mikä ihmistuntija, mikä syvä henki oli osannut herättää muistoista puhtaimman. Eivätkö sumentuneet järjet tuntisi palavaa kaipuuta valoon ja selvyyteen, kun heidän mieleensä johdettiin valon juhla, jolloin vuoden vaihteen pimeät päivät lupasivat loppua! Eikö lapsuuden aate, jota eivät häirinneet tunnustusriidat, valtiolliset vihat, kunnianhimoiset tyhjät unelmat himmentäneet puhtaan mielen oikeudentuntoa, eikö tämä soinnuttaisi sielussa sointuja, jotka voittaisivat kaikki petokiljunat, joita elämässä kuuluu taistelussa leivästä, useammin kunniasta! Hän ajatteli, ja kysyi itseltään: kuinka voi ihminen, joka lapsena on hurskas, tulla niin pahaksi tullessaan vanhemmaksi? Kasvatusko, kouluko, tämä sivistyksen kiitetty kukka meidät huonoiksi opettaa. Kenties? Mitä opettavat ensimäiset oppikirjat? ajatteli hän. Ne opettavat, että Jumala on kostaja, joka rankaisee isäin pahoista teoista lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen; ne opettavat, että sankareita ovat ne, jotka ovat kiihottaneet kansoja kansoja vastaan ja rosvonneet maita ja valtakuntia, että suuria miehiä ovat ne, joiden on onnistunut saavuttaa kunniaa, jonka tyhjyyden kaikki käsittävät, mutta johon kaikki pyrkivät; valtiomiehiä ne, jotka viekkaudella voittavat suuria, ei korkeita, tarkotusperiä, joitten koko ansio voi olla omantunnon puute, ja jotka aina voittavat taistelussa niitä vastaan, joilla on semmoista! Ja että lapsemme saisivat oppia kaikkea tätä, tekevät vanhemmat uhrauksia, kieltäytyvät, kärsivät ollessaan erossa lapsista. Jollei mailma ollut hourujenhuone, niin ei tämä paikka ollut viisain, missä koskaan oli ollut!
Nyt näki hän jälleen ainoan kirjotetun sanan koko kirkossa, ja tavasi sen uudelleen; silloin alkoi muiston salaisista kätköistä kohota esiin kuva, kuin valokuvaajan levystä, kun rautavihtrilli sen yli virtaa. Hän oli näkevinään viimeisen jouluiltansa. Viimeisen? Ei, silloin oli hän Frankfurtissa. Siis sen edellisen. Silloin oli hän ensi iltaa morsiamensa kodissa. Nyt näki hän kodin, vanhan kirkkoherran, appiukkonsa kodin; hän näki matalan salin, jossa oli valkea kaappi, klaveeri, keltasirkut häkissä, balsamikukat akkunoissa, hyllyllä hopeakannu ja piippuja, jotkut merenvahaa, toiset punasta savea, ja tuolla talon tytär ripustaen omenia kuuseen. Talon tytär! Nyt iski kuin salama hänen pimeyteensä, mutta kuin kaunis vaaraton leimahdus syksyllä, kun istutaan kuistilla ja niitä katsellaan ilman jyrinän pelkoa. Hän oli kihlautunut, nainut, hänellä oli vaimo, hänen vaimonsa, joka taas sitoi hänet elämään, jota hän oli halveksinut ja vihannut. Mutta missä oli hän? Hänen täytyi päästä hänen luokseen, nyt heti! Hänen täytyi lentää, sillä muuten menehtyisi hän levottomuudesta.
Hän kiiruhti ulos kirkosta ja tapasi heti lääkärin, joka oli odotellut nähdäkseen kirkossa käynnin vaikutukset. Herra von Bleichroden tarttui lääkäriä olkapäihin, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi henki kurkussa:
— Missä on vaimoni! Viekää minut heti hänen luokseen! Heti. Missä on hän?