— Hän ja tyttärenne, — sanoi lääkäri tyynesti, — odottavat teitä alhaalla kaupungissa.
— Tyttäreni? Minulla on tytär! — huudahti sairas purskahtaen itkuun.
— Te olette tunteellinen, hra von Bleichroden, — sanoi lääkäri hymyillen.
— Niin, tohtori, sellaiseksi mahtanee tulla täällä!
— Tulkaa nyt pukeutumaan, — sanoi lääkäri tarttuen hänen käsivarteensa; — puolen tunnin kuluttua olette omaistenne luona, ja silloin löydätte myös itsenne!
Ja he katosivat suureen eteiseen.
* * * * *
Herra von Bleichroden oli täysin uusiaikainen tyyppi. Ranskan vallankumouksen pojanpojan poika, pyhän allianssin pojanpoika, vuoden 1830 kumousten poika. Ruhjoutunut kuin olisi hän vuoroon ajanut kumousten ja taantumusten kareille. Kun hän kahdenkymmenen vanhana heräsi itsetietoiseen elämään ja suomut putosivat hänen silmistään, niin että hän näki mihin valheverkkoon hän oli kietoutunut, tunnustuskristillisyydestä vallanpalvelukseen saakka, tuntui hänestä kuin olisi hän silloin vasta herännyt, tai kuin olisi hän yksin viisaana ollut teljetty hulluinhuoneeseen. Ja kun hän ei voinut keksiä muurissa ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt ulos tapaamatta pistintä edessä, tuli hän epätoivoiseksi, ja heittäytyi pessimismin opiumikapakoihin ainakin huumatakseen tuskan, kun ei parannuksesta ollut toivoa. Schopenhauer tuli hänen ystäväkseen, myöhemmin löysi hän von Hartmannissa karkeimman totuuden puhujan, minkä mailma on nähnyt.
Mutta yhteiskunta kutsui häntä ja tahtoi saada hänet rekisteröidyksi johonkin. Herra von Bleichroden heittäytyi tieteen helmaan ja valitsi sen, jolla oli vähimmän tekemistä nykyajan suhteen: geologian, ja siitäkin sen haaran, joka käsittää menneen ajan eläin- ja kasvimailmaa, paleontologian. Kun hän kysyi itseltään: miksi hyödyksi ihmiskunnalle? voi hän vain vastata: hyödyksi itselleni! Huumaukseksi. Hän ei koskaan voinut lukea sanomalehteä tuntematta vimman kuin itävän hourupäisyyden nousevan, ja siksi piti hän kaiken, joka muistutti nykyaikaa, itsestään erillään; ja hän alkoi toivoa, että saisi kalliisti hankitussa typeryydessä elää elämänsä, hitunen järkeä tallella. Niin meni hän naimisiin; hän ei voinut välttää luonnon järkähtämätöntä lakia suvun jatkamiseen nähden. Vaimossaan oli hän koittanut löytää kaikkea sitä sydämellisyyttä, josta oli itse onnistunut pääsemään, ja tästä tuli hänen vanha tunteellinen minänsä, josta hän iloitsi hiljaa tarvitsematta lähteä varustuksistaan. Tämä oli hänen täydentäjänsä, ja hän alkoi vähitellen tulla yhtenäiseksi, mutta hän tunsi myös, että koko hänen tuleva elämänsä oli perustettu kahdelle kulmakivelle; toinen oli hänen vaimonsa; jos tämä poistui, niin hän ja hänen rakennuksensa sortuisi. Kun hän nyt parin kuukauden avioliiton jälkeen temmattiin pois tämän luota, ei hän ollut enää itseään. Hänestä tuntui kuin kaipaisi hän toista silmäänsä, toista keuhkoaan, toista käsivarttaan, ja siksi voikin hän niin pian mennä hajalle, kun isku tuli.
Nähdessään nyt tyttärensä tuntui hänessä uudelleen kohoavan jotain, jota hän kutsui luonnonsielukseen, erotukseksi yhteiskuntasielusta, jonka kasvatus muodostaa. Hän tunsi nyt, että oli sidottu sukuun, ettei kuolisi, kun kerran kuolema tuli, vaan että hänen sielunsa eläisi lapsessa; hän tunsi sanalla sanoen, että hänen sielunsa oli kuolematon, vaikka hänen ruumiinsa tuhoutuisikin taistelussa kemiallisten voimien kesken. Hän tunsi äkkiä täytyvänsä elää ja toivoa. Vaikka hänet usein valtasi epätoivo, etenkin kun kuuli kansalaistensa voiton sangen luonnollisessa hurmiossa kiittävän voitosta muutamia olentoja, jotka vaunuistaan olivat kiikareilla katselleet taistelukentälle; mutta silloin tuntui hänestä pessimisminsä moitittavalta, ikäänkuin se huonolla esimerkillään estäsi uuden syntymistä, ja hän tuli optimistiksi velvollisuudentunnosta. Mutta hän ei uskaltanut palata kotimaahansa peläten taasen joutuvansa toivottomuuteen, vaan pyysi eronsa, muutti pienen omaisuutensa rahaksi ja asettui asumaan Sveitsiin.