* * * * *
Oli kaunis, lempeä syysilta Veveyssä v. 1872. Ruokakello oli soinut seitsemän aikaan pienessä täyshoitolassa ja suuren pöydän ääreen kokoontuivat sen asukkaat, jotka olivat toisiinsa läheisesti tutustuneet, niinkuin ihmisillä on tapana, kun he ovat puolueettomalla alueella. Herra von Bleichrodenilla ja hänen rouvallaan oli pöytätovereina tuo surullinen ranskalainen, jonka olimme tavanneet hospitaalin kirkossa, muuan englantilainen, kaksi venäläistä, saksalainen rouva, espanjalainen perhe ja kaksi tyroolilaisnaista. Keskusteltiin tyynesti, rauhaisasti, melkein tunteellisesti, väliin leikiten mitä polttavimmista kysymyksistä, koskaan syttymättä tuleen.
— Että luonto voikaan olla niin luonnottoman kaunis kuin täällä, sitä en koskaan olisi uskonut — sanoi herra von Bleichroden ja katsoi hurmaantuneena ulos kuistin avoimista ovista.
— Luonto on kyllä muutenkin kaunis — sanoi saksalainen, mutta minä luulen että meidän silmämme ovat olleet sairaat!
— Totta, — sanoi englantilainen, — mutta täällä onkin kauniimpaa kuin missään muualla! Ettekö ole kuulleet mitenkä kävi raakalaisten, alemannejako lienevät olleet vaiko unkarilaisia, kun he tulivat Jamanin huipulle ja saivat nähdä Leman-järven? He luulivat taivaan pudonneen maan päälle, ja säikähtyneinä vetäytyivät takasin.
— Minä luulen, — sanoi toinen venäläisistä, — että puhdas, valheeton ilma, jota täältä hengitämme, saattaa meistä kaiken tuntumaan kauniilta, vaikkakaan en tahdo kieltää, että sama kaunis luonto on estänyt ihmisiä sotkeumasta meidän ennakkoluuloihimme. Mutta odottakaahan vain, kun pyhän allianssin perilliset ovat kuolleet, ja kun korkeimmat puunlatvat ovat poikki, niin silloin meidän yrttimme viheriöivät taasen täydessä auringon paisteessa.
— Teillä on oikein, — sanoi herra von Bleichroden, — mutta meidän ei tarvitse katkasta latvoja, löytyy inhimillisempiä keinoja! Oli kerran kirjailija, joka oli kirjoittanut keskinkertaisen kappaleen, jonka menestys teatterissa riippui siitä, miten päähenkilön osa näyteltiin. Hän meni etevimmän näyttelijän luo ja kysyi ottaisiko tämä näytelläkseen sen. Tämä vastasi vältellen. Silloin unohtui kirjailija sanomaan, että teatterin säännöt voivat pakottaa hänet ottamaan osan. — Se on totta, vastasi tämä, — mutta minä voin koukkuilla! — Me voimme myös koukkuillen päästä päävalheistamme! Englannissa on se vain rahakysymys! Parlamentti alentaa määrärahoja — ja ne menevät tiehensä! Se on laillisten reformien tietä! Eikö totta, herra englantilainen?
— Täysin, — vastasi tämä. — Kuningattarellamme on oikeus lyödä palloa, mutta politiikkaan ei hän saa sekaantua.
— Mutta sodat! Sodat! Lakkaavatko ne koskaan? — lausui espanjalainen.
— Kun nainen saa äänioikeuden, niin poistetaan armeijat, — sanoi herra von Bleischroden. — Eikö totta vaimoseni?