Uusi yhteiskunta, joka ei enää ota laskuihinsa harhakuvia eikä ihanteita, rakentaa ainoalle tosiasiallisuudelle, jolle rakentaa voi, itsekkyydelle. Itsekkyys on ruma nimi ihmisen ihanimmalle lahjalle: itsesäilytysvietille. Tähän saakka eivät ihmiset ole ymmärtäneet omaa etuaan ja osaksi on heitä johtanut harhaan yläluokan peruslause: tee työtä lähimmäisesi hyväksi. Yhdistämällä kaikkien yksityiset edut yhteistoimintaan pidetään yksityiseduista parempaa huolta kuin ennen ja samalla kaikkien edusta.
Tämä on sosialismia. Kun sanoo vastustavansa sosialismia, sanoo yhtä suuren tyhmyyden kuin tahtoisi sanoa vastustavansa politiikkaa. Se on ihan yksinkertaisesti tyhjää.
En siis hyökkää sivistyksen kimppuun vaan liikasivistyksen. Me olemme tulleet liian hienoiksi, siksi on raakuus terveen palautumisen merkki. Valehteleminen on hienoa ja raakuutta on ajatuksensa sanominen. Opetelkaamme enemmän raakuutta.
Valkea käsi ei enää kykene tuottamaan elintarpeita, mutta se on hyvin hieno, huonontunut käpälä. Siksipä se paljoa useammin kuin kova koura pitelee vekselinväärentäjän kynää.
Tämä kirja käsittelee työtä yhteiskunnan parantamiseksi ja jo suoritettuja kokeita, joiden tulos on onnistunut. Ne ovat nähtävissä ulkomailla, sillä Ruotsissa käy kehitys etanan askelin osteria kohti. Ja kuitenkin ajattelee joku viisas, että kuljetaan aivan liian nopeasti.
OMANTUNNONVAIVOJA
Oli kulunut neljätoista päivää Sedanin taistelusta, syyskuu oli puolessa v. 1870. Preussin geologisen toimiston kopisti, tilapäisesti reservin luutnantti herra von Bleichroden, istui paitahiasillaan kirjotuspöydän ääressä Café du Cerclessä, Marlotten pienen kylän parhaassa ravintolassa. Korkeakauluksisen virkatakin oli hän heittänyt tuolin selustalle, ja se roikkui siinä rentona kuin ruumis, päistikkaa menemässä tyhjät hiat ikäänkuin hapuillen tuolin jalkoja. Selkämyksessä näkyi miekan kantimen jälki ja liepeen oli huotra kiillottanut. Selkä oli kuin tomuinen maantie: — herra luutnantti — geologi voikin illoin tutkia maaperän kerrostumia kuluneitten housujensa suista, ja kun lähetti tuli sisään likasin jaloin, näki hän jälistä, oliko tämä kulkenut eoceni- tai pliocenimuodostumissa.
Hän oli todellakin enemmän geologi kuin sotilas, mutta nyt oli hän kirjeenkirjottaja. Hän oli lykännyt silmälasit otsalle ja katseli, antaen kynän levätä, ulos akkunasta. Puutarha oli syysloistossa, omena- ja päärynäpuut taipuivat alas hedelmäin painosta. Appelsiinipunaset kurpitsat lojuivat auringossa takkuisten kruunuarsokoiden rinnalla; tulipunaset tomaatit kiipeilivät keppejä pitkin pumpulivalkeiden kukkakaalien viereltä; lautasen suuruiset auringonkukat katsoivat länttä kohti, jonne päivä laski; pikkumetsiköitä muodostivat Yrjönkukat, niitä oli liinavalkeita; veriruskeita, likasenpunasia kuin veres liha, lohenvärisiä, tulikiven karvasia, täpläisiä; — suuri värikonsertti! Ja hiekotettua käytävää vartioi kaksi jättiläislevkoijaa, joitten takaa näkyivät viinikentät ruskeanvihreinä, jossa punertavat rypäleet roikkuivat puoliksi lehvien peitossa. Ja niiden takana: viljavainioiden valkeneva leikkaamaton olki, ylitäydet tähkät riippuen suruisina, kaunat ulosharrottaen, ja joka tuulenhenkäyksellä maksoivat ne velkansa maalle, nesteitten pullistamina kuin äidin rinnat, kun hän ei saa imettää lastaan. Ja kauimpana taustalla Fontainebleaun metsän tummat tammien latvat ja pyökkikaaret, joitten reunusten hienojen pitsien läpi ilta-auringon säteet kultalankoja heittelivät. Vielä pistäytyivät jotkut mehiläiset puiston hunajakätköillä; kerttu helähytti muutamia yksinkertaisia viserryksiä omenapuissa; mutta levkoijista tulvi voimakasta tuoksua, kuin kaupungissa hajuvesikaupan avatusta ovesta.
Luutnantti istui, kynä lepoasennossa, ja katsoi maisemaa. Kuinka kaunis maa, ajatteli hän, ja hänen ajatuksensa siirtyi kotiseudun hietamerille, joilta siellä täällä joku surkea mänty ojenteli kämpyräisiä käsivarsi aan pilviä kohti kuin armoa anoen, etteivät hietaan hukkuisi.
Mutta akkunapielten kehystämän ihanan taulun varjosti säännöllisesti kuin heiluri vartiomiehen kivääri, jonka välkkyvä pistin halkasi maalauksen ja käännähti päärynäpuun alla. Luutnantti ajatteli hetkisen pyytää tämän astumaan toista polkua, muttei uskaltanut. Ja niin käänti hän katseensa vasemmalle päin, pihalle. Siellä seisoi keittiörakennus, jonka keltaseksi rapatussa seinässä ei ollut akkunoita, ja sitä vasten oli äreä viiniköynnös, kuin luuranko museossa, ilman lehtiä ja rypäleitä; se oli kuollut ja seisoi kuin ristiinnaulittuna mädännyttä kannatintaan vasten, ojennellen pitkiä sitkeitä käsivarsiaan, kuin tahtoisi se kaapata vartiomiehen pitkään syleilyyn.