Luutnantti katsoi pöytäänsä. Siinä oli alettu kirje hänen nuorelle vaimolleen, joka vasta oli tullut hänen omakseen neljä kuukautta sitten, kaksi kuukautta ennen kuin sota alkoi. Kenttäkiikarin ja Ranskan kenraaliesikunnan kartan vieressä oli Hartmannin Tiedottomuuden filosofia ja Schopenhauerin Parerga ja Paralipomena. Äkkiä nousi hän ja astui muutamia askeleita huoneessa. Se oli paenneen taitelijaseurueen seurustelu- ja ruokasali. Seiniin oli maalattu muistoja aurinkoisista hetkistä kauniissa, vierasvaraisessa maassa, joka muukalaisille niin anteliaasti avasi taidekoulunsa ja näyttelynsä. Siinä oli kuvattuna tanssivia espanjattaria, roomalaisia munkkeja, Normandien ja Bretagnen rannikkoseutuja, hollantilaisia tuulimyllyjä, norjalaisia kalastuspaikkoja ja Sveitsin alppeja. Nurkkaan oli kyyristynyt maalausalusta piiloutuen uhkaavia pistimiä. Maalarin sekotuslevy riippui vasta puoliksi kuivunein värein maksan näkösenä. Espanjalaisia punasia miliisilakkeja, maalarien virkalakki, riippui vaatenauloissa päivän ja sateen vaalentamina ja hien jäljet näkyen.
Luutnantista tuntui nololle, kuin olisi tunkeutunut toisen asuntoon ja odottaisi isännän yllättävän. Hän istahti taas kirjottamaan. Ensi sivut olivat täynnä surun ja kaipauksen ilmauksia ja huoliakin, kun äskettäin oli saanut tietoja, jotka vahvistivat hänen iloset toiveensa isäksi tulemisesta. Hän kasti nyt kynänsä enemmän puhellakseen jollekin kuin ilmottaakseen ja kyselläkseen. Ja sitten kirjotti hän:
"Kuten esim. kun marssittuani sadan mieheni kanssa ilman ruokaa ja vettä tulimme metsään, jossa tapasimme jätetyn ruokavaunun. Tiedätkö, mitä tapahtui. Nälkiintyneinä, niin että silmät pullistuivat päästä kuin vuorikristallit graniitista, hajousi joukko susina heittäytyen ruoan kimppuun, ja kun sitä tuskin oli riittävästi 30 miehelle, syntyi käsikähmä. Komennuksiani ei kukaan kuunnellut, ja kun kersantti sapelilla ryhtyi asiaan, lyötiin hänet maahan pyssynperillä! Kuusitoista miestä jäi paikalle haavottuneina ja puolikuolleina. Ne jotka ruokaan pääsivät käsiksi, söivät niin hillittömästi, että sairaina tuupertuivat maahan, johon heti nukkuivat. Siinä maanmiehet maanmiehiä vastaan, pedot ruoasta taistelivat!
"Tahi kun me eräänä päivänä saimme määräyksen äkkiä luoda kenttävalleja! Eikä ollut muuta ainesta näillä puuttomilla mailla kuin viiniköynnöksiä ja niiden tukipuita. Järkyttävää oli nähdä kuinka viinikentät tunnissa olivat tuhotut, kuinka seipäät lehvin, tertuin temmattiin ylös maasta ja sidottiin kimpuiksi, jotka olivat märkiä puserrettujen, puolikypsien rypäleitten mehusta. Vakuutettiin, että köynnökset olivat neljäkymmentä vuotta vanhoja. Niin monen vuoden työn me siis tunnissa turmelimme, saadaksemme itse piilossa ampua niiden viljelijöitä! Tahi kun me retkeilimme läpi leikkaamattoman vehnäpellon, jossa jyvät rapisivat jalkoja vasten kuin hanki, ja olki painui mätänemään ensi sadekuurolla? Luuletko, rakas vaimoni, että voin nukkua tyynesti sellaisten urotekojen jälkeen? Ja kuitenkin, mitä olen tehnyt muuta kuin velvollisuuteni? Ja uskalletaan väittää, että tunne täytettyään velvollisuutensa, on paras päänalus!
"Mutta pahempaa on edessä! Olet kai kuullut, että Ranskan asukkaat armeijaa kartuttaakseen ovat miehissä nousseet ja asettaneet vapaajoukkoja, jotka franc-tireurien nimellä koettavat suojella talojaan ja viljelyksiään! Preussin hallitus ei ole tahtonut tunnustaa näitä sotilaiksi, vaan on uhattu ampua heidät vakoojina tai pettureina, jos joutuvat kiini! Ja perusteeksi mainitaan, että valtiot käyvät sotaa eikä yksilöt! — Mutta eivätkö sotilaat ole yksilöitä? Ja eivätkö franc-tireurit ole sotilaita? Heillä on harmaa puku niinkuin jääkäri rykmenteillä, ja vormuhan sotilaan tekee! Mutta heitä ei ole viety rekistereihin, väitetään! Totta, heitä ei ole rekisteröity, koska hallituksella ei ollut aikaa tehdä sitä, eikä liikeyhteyttäkään ole voitu ylläpitää! Minulla on juuri kolme sellaista vankina viereisessä biljardihuoneessa ja odotan joka hetki pääkortteerista määräystä, joka ratkasee heidän kohtalonsa."
Tässä keskeytti hän kirjottamisen ja soitti lähettiä. Tämä astui sisään.
— Miten voivat vangit? — kysyi herra von Bleichroden.
— Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!
— Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!…
Ei mitään ole tapahtunut?
Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!