Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.
"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua väärin ja usko, että luulen olevani sidottu… Ah, en tiedä, mitä kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin…"
Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.
— Herra luutnantti — alkoi hän, — pyydän teiltä lupaa saada puhutella vankeja.
Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:
— Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri pelaamisen touhussa!
— Luulenpa, herra luutnantti, — vastasi pastori, — tuntevani kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?
— Tietysti! — vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä.
Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.
— Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?
— Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen imupaperin alle ja jatkoi: