Blanche oli pahoillaan, kun oli loukannut, mutta häntä kiusasi halu käydä käsiksi tädin sotkuiseen todistustapaan ja vähän sitä selvittää. Mutta hän luopui, sillä hän ei tuntenut ansainneensa moitteita, päinvastoin, mutta täti oli niin täynnä kaunaa ja kiihkoa, ettei huomannut sitä milloin antoi itselleen korvapuustin.

Aterian aikana kohotti Bertha-täti lasinsa ja joi päivän voiton — kapitalin — kunniaksi ja hän toivoi, aivan kuin Blanche, että päivä koittaisi, jolloin kaikki naiset — mutta ei kaikki miehet! — suorittaisivat ylioppilastutkinnon, hän oli aivan varma siitä että nainen kerran oli suoriutuva voittajana taistelusta — luonnonlakeja vastaan! —, ja silloin saivat miehet nähdä…

Avoimesta salinakkunasta tunkeutui torvisoiton säveliä. Blanche tunsi sen hyvin. Ylioppilaat kulkivat Beau-Rivageen juhlimaan. Hän kuuli heidän saappaittensa kopinan katukiviä vasten. Eikä hän saanut pysytellyksi paikallaan, vaan riensi akkunan ääreen. Tuolla ne kulkivat, koko joukko liehuvin lipuin ja loistavin nauhoin. Olisipa hänkin saanut olla siellä muitten mukana! Puhua vapaita ajatuksia, laulaa täydestä sydämestä, kulkea näiden käsivarressa, tanssiakin kenties. Nyt he näkivät hänet! Liput laskeutuivat, lakit nousivat ja soiton keskeyttivät hetkeksi valtavat eläköönhuudot. Häneen vaikutti niin tämä tervehdys, kunnianosotuksena ei hän halunnut sitä pitää, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta samalla tunsi hän sydämessään odan, raudat käsissään ja jaloissa siteet. Askelten kaiku hiljeni, mutta vielä näki hän tutun ylioppilaan kadulta heilauttavan lakkiaan, kuin kutsuisi tämä häntä, ulos, pois, heidän mukaansa iloon, vapauteen ja taisteluun. Kun Blanche oli jättämässä akkunan, näki hän kadun toisella puolen olevassa porttikäytävässä oppipojan seisovan saapaspari kädessä portin takaa katselemassa katoavaa nuorukaisjoukkoa. Poika katsoi pitkin, pitkin silmäyksin heidän jälkeensä, kuten tyttökin. On muitakin jotka vapautta janoovat, ajatteli tämä, kuin me naiset. Ja köyhäpukuinen nuorukainen hiipi esille porttikäytävästä jatkaakseen matkaansa, ilman että häntä huomasivat ne onnen lapset, jotka saattoivat hänelle kärsimyksiä tahtomattaan, tietämättään.

Ateria loppui ja vieraat menivät. Blanche sanoi olevansa väsynyt päivän mielenliikutuksista ja sulkeutui huoneeseensa. Kaikkein ensiksi siirti hän koulukirjat nurkkaan. Sitten istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja ajatteli. Mikä ihme, ajatteli hän, että tuo nyt on kestetty. Mitähän jos opettaja olisikin tehnyt kysymyksiä Espanjan vallanperimyssodasta, Liviuksen kolmannesta kirjasta, suhdeopista, saraheinistä, luuopista, saksan kielen prepositioneista, otaksumaväitteistä… niin olisi tämä päivä päättynyt häpeään! Mikä onni, että oli päässyt läpi, kuinka vähän omaa ansiota! Ja nyt oli häntä kiitetty tästä ihmetyöstä. Kiitoksen tästä sietäisivät kohteliaat tutkijat! Onnesta — ei kukaan! — Entä vapautus! Senhän pitäisi nyt tulla! Minkä muotoisena? Kemiaa, anatomiaa, enemmän latinaa, fysiikkaa! Mistä oli hän tähän saakka päässyt vapaaksi? Vähemmän tietämisen kiusasta moniin verraten! Se oli tosiaankin helpotus, mutta vähäinen, ja aivan toisellainen kuin hänen uneksimansa. Raikkaimmat ajatuksensa oli hän lomahetkinä ajatellut kirjain ulkopuolella. Ja yhtä lailla istui hän nyt vangittuna vartijat ovella, ja yhtä vangittuna siksi, kunnes pitkä kuusvuotinen kurssi oli lopussa ja hänen lääkärinä tuli lähdettäväksi toimeen, silloin — oli hän kai vapaa? Mutta kuusi vuotta! Siihen oli pitkä matka, mutta toivo oli kuitenkin! Nyt tuli kesä. Tätien mukana täyshoitolaan Interlakeniin. Siellä hän ainakin saa tavata ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tavannut kirjoista, sillä ne olivat niin varovasti kirjotetut, että elämän tosiolot tunnontarkasti salattiin. Tämä toive sydämessä meni hän levolle; ja hän nukahti pian.

Hän ei ollut pitkää aikaan nukkunut, kenties muutamia tunteja, kun heräsi. Kuu paistoi huoneeseen ja loi keltasia viivoja ja ruutuja lattialle. Hän kuuli laulua; heleän ilonen miesääni lauloi italialaista romanssia kitarin säestyksellä, ja säejakson lopussa yhtyi kuoro. Hän kuunteli makuullaan hetken. Miksi laulettiin näin myöhään kadulla? Ja kutkahan lauloivat? — Hän otti tohvelit jalkaansa ja meni uudinten luo. Tuolla kadulla seisoi ylioppilasjoukko, jonka hän tunsi lakeista. Ja hänen akkunaansa kohti olivat kaikkien kasvot kääntyneet. Laulajaiset! Hänelle? Epäilemättä.

Samassa tuli täti Mathilda yöpuvussa.

— Laske uutimet, lapsi, ja sytytä kynttilät! Sinullehan lauletaan.

— Entä Bertha-täti? — kysyi Blanche levottomana.

— Hän on nukkuvinaan — kuiskasi täti. — Joudu, he ovat jo laulaneet hyvän aikaa! — Uutimet laskettiin ja kynttilät sytytettiin.

Kun laulu vaikeni, makasi Blanche vuoteellaan mietiskellen. Nuo iloset pojat olivat huvitelleet illan ja nyt tarjosivat he hänelle jälkiruokaa, mitä heillä oli jälellä. Mihin menivät he sitten kitareineen ja puolikäheine äänineen. Ja miksi olivat he häntä juhlineet? Eivät he laulajaisia pitäneet muille ylioppilaille? Eivät, mutta häntähän juhlittiin naisena! Naisena! Siinäpä se! Oli siis jotain erikoista, jotain enempää, olla nainen? Luultavasti! Mutta, se oli sangen ikävää! Kenties oli se etu tai voitto? Voi olla. Hän muisti äskettäin lukeneensa uutisen aviomiehestä, jota tämän vaimo oli piessyt; mutta se oli esitetty pilajutun muodossa otsikolla "Kaikellaista." Miksi niin, kun hän oikeusuutisten joukossa oli otsikolla "Luonnotonta väkivaltaa" nähnyt juttuja miehistä, jotka olivat lyöneet vaimojaan? Eikö laki suojannut miestä, jos hän oli heikompi; kun laki suojeli naista, katsomatta oliko hän voimakkaampi; jonka huvittava juttu oli osottanut mahdolliseksi. Lakihan oli epäoikeudellinen! Oli siis joissakin tapauksissa edullista naisena olo, toisissa ei ollut. Sattuiko edullisuus tärkeämpiin tapauksiin? Kenties! Miksi oli Bertha-täti niin raivoissaan miehille ja nimitti heitä sortajiksi, jotka olivat kukistettavat? Niin, miksi? Ja hän nukahti!