* * * * *
Oli syksy jälleen, kun Blanche astui Zürichin Polyteknikon kemialliseen laboratorioon. Hänet vei töiden ohjailija suureen saliin, jossa hän sai haltuunsa pöydän, laatikoita, osastoja, pulloja ja rasioita kaikenvärisine aineineen. Kaasuletku lamppuineen ja vesiletku sekä huuhdevati. Kokoelma koeputkia, keitinpulloja, alustoita, retortteja, suppiloita, kankia, siivilöitä, puhallinputkia, näpittimiä. Keskellä salia oli suuri savupiippu katoksineen, vetoluukkuineen ja kaasuliekkeineen, joiden määränä oli poistaa vahingollisia höyryjä. Kaikki oli uutta ja salaperäistä. Täällä oli muotoja, joita ei tapaa jokapäiväisessä elämässä. Keitinpullon vanha muoto johti mieleen keskiajan kullantekemisen, koeputki lääkärin pimeän huoneen ja pullojen sisältö rohtolain salaisuudet. Kromihappoinen kali loisti kuni auringonlasku; rikkihappoinen kuparioksidi oli sininen kuin Lac Leman, ja arsenikkihappo kimalteli kuin huurre koivun oksilla.
Pitkään siniseen esiliinaan puettuna kävi hän tutkimaan luonnon salaisuuksia ja katsomaan miltä luomakunta sisältäpäin näytti. Ohjailija, jonka oli tänä päivänä auteltava häntä tolalle, tuli hänen luokseen ja alkoi ilman muuta ohjauksensa. Hän puhui tyyneellä, kuivalla äänellä, olematta kohtelias tai epäkohtelias. Hän tarttui Blanchen käteen kuin pihteihin ja opetti tätä pitämään koeputkea oikein. Kehotti pitämään kaasuhanan hyvin suljettuna, kun liekkiä ei käytetty, ja muistutti hyvin puhdistamaan huuhdevadin, kun työtunti päättyi. Sitten meni hän muihin saleihin.
Hän oli ensi mies, joka ei ollut kohtelias Blanchea kohtaan, ja tästä tuntui kuin olisi häntä nöyryytetty. Mutta se kai johtui ohjaajan tiedollisesta ylemmyydestä, ei muusta.
Ylt'ympäriinsä muiden pöytien ääressä seisoi ylioppilaita työssä. Hänen tullessaan olivat he nauraneet, jutelleet ja laulaneet, mutta nyt he hiljaa kuiskailivat keskenään. Mutta Blanche kuuli, mitä he sanoivat, sillä hänen hermonsa olivat uuden aseman takia jännityksessä.
— Minkä näköinen se on? — kuului kuiskaus erään pöydän takana.
— Ruma! — tuli toisaalta vastaus.
Blanchesta tuntui epämieluisalta. Kuka kysyi, olivatko he, herrat, rumia vai kauniita, kemiaa opiskellessaan? Oliko hän nyt sitten todella ruma? Hän katsoi suureen lasipalloon joka kiehui väkiviinaliekin yllä. Hän näki soikeat kasvonsa ja voimakkaan nenänsä, mutta niin sekavana lasin kuperan muodon takia, että ei saanut mitään oikeata arvostelua. Mutta näitten herrojen mielestä oli hän ruma. No, eipähän hän siitä välittänyt!
Kun hän oli suorittanut ensi kokeensa, tahtoi hän näyttää sitä ohjailijalle saadakseen hänen hyväksymisensä. Tämä ei ollut huoneessa. Menisikö häntä hakemaan? Ei, hän ei halunnut mennä yli lattian näitten herrain keskitse. Oli paras odottaa. Sillä aikaa aukoili hän kaikkia pulloja ja laseja haistellen niitä. Sitten pesi hän pari koeputkea ja sai rikkihappoa sormilleen, jotka mustuivat.
Ohjailija tuli. Blanche otti koeputkensa ja näytti sitä kuin kiitosta hakien. Mies katsoi häneen kuin lapseen ja sanoi: Sepä kävi sievästi. Ottakaa nyt toinen! — ja niin meni hän. Blanche ei ollut tyytyväinen tuohon. Häntä kohdeltiin ylimielisesti. "Sepä kävi sievästi." Olisi sanonut: hyvin hyvä, neitiseni! Olihan hän ylioppilas eikä mikään koulutyttö.