— Toverit — alkoi hän. —
Syntyi hiljaisuus ja naiset höristivät korviaan kuullakseen tämän uuden puhuttelutavan, joka ei muistuttanut entistä "hyvät naiset ja herrat."
— "Lapsuudessamme opetettiin meille että nainen luotiin miehen kylkiluusta ja että mies oli siis olemassa ennen naista; siksipä saattoikin Mooseksen kirjain tuntematon tekijä — joka, jos nyt eläisi, luultavasti saisi oikeusjutun niskaansa, koska kehottaa moniavioisuuteen — syystä käskeä naista olemaan miehelle alamainen, sillä Aatamihan oli Eevan isä, ja Eeva siis Mooseksen lakikirjan 4:nen pykälän mukaan velvollinen kunnioittamaan isäänsä. Nyt on tiede kumminkin osottanut meille, että nainen oli olemassa ennen miestä. Ensi solu oli nainen, sillä se yksin piti sukua yllä. Jättäen sivuun kauniiden kukkain epäsäännölliset elintavat käyn käsiksi elukoihin, alkaen alimmista lopettaakseni korkeimpaan — ihmiseen. Nilviäisten kesken tapaamme vielä Hermeksen ja Afroditen, niin sanoakseni, yksilöitymättöminä; eikä miestä vielä ole olemassa. Aatami ei ensi kertaa esiinny paratiisin yrttitarhassa vaan meren syvyydessä meille vanhastaan tuttujen kierrejalkaisten joukossa, jossa hän elää loiselämää pienenä surkeana elukkana, sidottuna erottamattomilla aviositeillä monta vertaa suuremman ja voimakkaamman Eevan kylkeen, niin että hän pikemmin tuntuu olevan jonkinlainen kylkiluu, joka pistää esiin — anteeksi — naaraasta, heittääkseen kumoon koko brittiläisen pipliaseurateorian naisen luomisesta. Mutta me jätämme alemmat eläimet kohotaksemme korkealle, korkeammalle. Vielä hyönteisten kesken on äiti edelleen luonnollisessa korkeammassa asemassaan: hän on muurahaisten ja mehiläisten kuningatar. Hän on valtijatar: kanta-äiti, sillä vain hänen kauttaan on mehiläispesä pesä ja muurahaiskeko keko, yhteiskunta yhteiskunta. Mutta työtä tekevät jäsenet eivät ole koiraita; työnteon ja itsenäisen yksilöelämän kunnia tulee hänen osakseen paljoa myöhemmin. Työmuurahainen on surkastunut, hedelmätön naaras, joka hankkii ruokaa, rakentaa kekoa, käy sotia ja kasvattaa poikaset. Nainen siis ensin oli sotilas! Koiraat — anteeksi sanontatapa — eivät vielä ole vapautuneet. He ovat epäitsenäisiä raukkoja, joiden ainoana surullisena velvollisuutena on tulla sellaisten lasten isiksi, joita eivät saa nähdä, — ja kuolla! Askel ylemmäksi ja olemme kalojen asteella. Koiras on vapautunut ja alkanut yksilöllisen elämän. Hän on jo aateloitu lasten kasvattajaksi ja sen kautta on hän orja. Askel ylemmä — ihannetta kohti — ja me olemme ylhäällä ilmassa lintujen luona. Koiras on työläinen, sotilas ja puoliso. Naaras on vapautunut ja kytkenyt hänet rakkauden siteillä. Työ on jaettu, ja nisäkästen kesken jatkuu työnjako jonkun verran vaihdellen, sillä kehitys ei käy suoraan kuni jana ei nopeasti kuin salama, mutta sen taiteviivaa noudattaen. Ja niin olemme tulleet enkeleihin, tarkotan ihmisiin. Raakalaiskansain kesken on miehen alistettu asema, kuten sitä kutsutaan, vielä kukoistuksessaan. Nainen istuu kotilieden ääressä ja hoitelee lapsia, peseskelee astioita, mikäli niitä on, ja laittaa ruokaa, jos sitä laitetaan. Mies ajetaan metsiin tappamaan eläimiä, hankkimaan ruokaa. Ja siihen nämät tyytyvät. Mutta muutamissa heimoissa näkyy vielä jälkiä, taka-askeleita eli atavismeja, kuten me oppineet niitä nimitämme, vanhemmilta aikaissukujen ajoilta. Sadut ja historiankirjottajat kertovat entisajan amatsoni valtakunnista. Ne ovat muurahaiskekojen johdannaisia. Naiset tulevat omillaan toimeen, käyvät sotaa, elättävät itsensä ja lapsensa, ja miehet kutsutaan vain kerran vuodessa. Sellaiset ovat olot afganeilla, missä mies on naisen omaisuutta, ja dahomeilla, missä naiset hallitsevat ja sotivat. Sivistyneitten kansain keskuudessa, tullaksemme omiin oloihimme, on työnjako sukupuolten kesken ollut noin sangen erilainen, enimmäkseen riippuen yhteiskunnallisista oloista. Köyhien kesken tekevät molemmat työtä, mies kovempaa, sillä naiset eivät vielä ole vaatineet pääsyä hiilikaivoksiin ja metsätöihin. Perhe oli alkujaan yhteisomistuksellinen yhdyskunta. Omaisuus oli perheen, ja kun mies yksin oli velvollinen elättämään vaimoa ja lapsia, ei naisen tarvinnut saada perintöä, eikä saanutkaan, koska omaisuutta perheen omana ei saatu siirtää tyttären naimisen mukana toiselle perheelle. Tässä todistelussa on aukko, mutta sen kajautan kiini, muutoin saisimme katsahtaa syvälle omaisuuden, pyhän omistusoikeuden salaisuuksiin, ja sen kätken toiseksi kertaa.
"Perheeksi nimitetty yhdyskunta tarvitsi toimitsijan. Naisella oli kotiaskaroimiset lasten kanssa, lapset olivat ymmärtämättömiä, siksi otti mies tämän vaivaloisen toimen, ja niin tuli hän näennäisesti peräsimeen. Mutta ylempien s.o. työtä tekemättömien luokkien keskuudessa, missä rappeutuminen vähitellen on alkanut levitä, on ilmennyt joitakin oireita. Nainen on pitänyt kuningatarasemaansa alennuksena ja haluaa työmuurahaiseksi: palata muurahaiskekoon. Siitä seuraa luonnollisesti miehen alentuminen herraksi taas. Nyt kysyn: menemmekö tässä taapäin vaiko eteenpäin? Onko nainen oikeassa halutessaan ottaa alkuperäisen valtansa takasin, onko mies tällöin oikeutettu tekemään vastarintaa? Minä arvelen, että ei kukaan ole oikeassa nykyisin. Luulen naisvapautuksen olevan ennenaikaisuutta, tulleen liian aikaisin, sillä me olemme uuden yhteiskunnallisen kehityskauden kynnyksellä: se ei tule muistuttamaan mehiläiskekoa eikä dahomelaisia, ei teiriparvea eikä lammaslaumaa, mutta sisältää kaikista näistä otettuja opetuksia. Kuinka pitkälle työnjako menee uudessa yhteiskunnassa, sitä emme tiedä, mutta varmana voimme pitää, että se ei tule menemään yli sukupuolten luonnollisten rajain, sillä nyt on ihmiskunta, minusta näyttää siltä, saanut takasin terveen järkensä, ja järki se on luontoa.
"Hyvät naiset, minä käännyn teidän puoleenne teidän nais-ominaisuutenne takia, ja sillä kunnioituksella, jolla aina olen katsonut ylöspäin naiseen, mitä kunnioitusta ei ole vähentänyt teidän aikeenne kohottaa raskasta taakkaa miehen hartioilta ja jakaa hänen kanssaan työt; te, hyvät naiset, olette astuneet ensi askeleen miehen vapauttamiseksi, ja siitä minä sukupuoleni puolesta teitä sydämellisesti kiitän!"
Kaunis tyttö nauroi ja herrat myös, mutta uunin luona oli hiljaista, kiusallisen hiljaista. Ja pian noustiin sieltä päällystakkeja ottamaan. Kuni merkin saatuaan ryntäsivät herrat esille auttaakseen naisia, mutta nämät kiittivät selvin elkein osottaen etteivät tarvinneet apua. Pukeuduttuaan vetivät he käsineet käsiinsä ja loivat pitkiä silmäyksiä salin perälle, jossa tuo kaunis tyttö istui. Mutta tämä ei ymmärtänyt mitään, joi vaan olutta ja nauroi. Blanche, joka tunsi hänet, piti velvollisuutenaan kohteliaisuuden vuoksi huomauttaa hänelle, että toiset tytöt menivät. Vai niin, menkää te — vastasi hän — ja he menivät. He kulkivat läpi savuisen ravintolasalin, jossa heitä röyhkein silmin katseltiin, ja pääsivät kadulle. Siihen he pysähtyivät odottamaan raitiotietä. Sattumalta tuli Blanche katsahtaneeksi taakseen. Hän kuuli sisältäpäin laulua ja pianonsoittoa. Hän astui akkunan luo ja näki verhon vieritse suoraan huoneeseen: sikareja ja tulitikkuja kaikkien käsissä, ilosia ilmeitä, laulua ja soittoa ja keskellä muuatta ryhmää seisoi Louise (se oli kauniin tytön nimi) ja hän poltti. Tuo pisti sydämeen. Nyt niillä oli hauskaa! Nyt! Ja Louise oli yksin herrain keskellä. Miten siveetöntä! Miten huono tyttö! Mutta hänellä oli hauska, hänellä, kaikissa tapauksissa!
Kun Blanche tuli kotiin istui Bertha-täti raporttia odottaen. — Oliko hauskaa! — Hauskaa! Hirveän ikävää! Ja herrat olivat epäkohteliaita. — Tupakoivatko? — Eivät, mutta joivat olutta ja pitivät epäsiveellisiä puheita. Puheenjohtaja oli verrannut naisia soluihin, ja nilviäisiin, kaikkeen! — Vertasiko elukoihin? — Vertasi, ja puhui asioista joita voi lukea kirjoista, mutta joita ei puhuta muualla kuin luennoilla.
— Mitä oli hän puhunut? Sopimattomia? — Niin, melkeinpä. Ja sitten lähtivät tytöt, mutta Louise jäi.
— Yksinkö? — Yksin, ja sitten hän poltti! — Poltti yksin! Tästäpä otetaan kiini — sanoi Bertha-täti. Ja sitten otti hän selkoa yksityisseikoista.
Blanche meni levolle. Hänellä oli paljon mietittävää. Miksi oli ilta ollut ikävä? Miksi olivat herrat jäykkiä, epäkohteliaita ja vihamielisiä? Mitä se sillä puheellaan tarkotti? Se uneksittu vapaus oli siis siinä, että sai nähdä kohtelijaat seurusteluherrat läheltä, vartioitta! Eivät kenties olleetkaan niin kiltit kuin miltä koittivat näyttää. Mutta Louisea olivat he kohdelleet aivan kuin tanssiaisissa on tapana. Niin toisellainen oli tuo todellisuus kuin kuvittelut! Niin toisellainen. Mutta sittenkin, Louisella oli hauskaa!