Seuraavana aamuna pukeutui Bertha-täti ja lähti valituksille tiedekunnan esimiehen luo. Professori oli onnettomuudeksi karski suorasuu, jonka ruma tapa oli sanoa mitä ajatteli, ja täti taas onnettomuudekseen kuvitteli että professori oli sivistynyt henkilö, jonka tuli tietää mitä puhui.
Täti ei tietenkään tullut professorin vastaanottoaikana. Mitä hän semmoisesta välitti! Hänen täytyi, kun oli kyseessä akatemian kunnia ja nuorison menestys. Vihdoin pääsi hän sisälle. Esitti asiansa ja selosti tuon puheen. Professori katseli häntä kuin uutta lajia ja vastasi vihdoin:
— Mitä se minuun kuuluu?
— Mitäkö se kuuluu teihin?
— Mitä se sitten teihin kuuluu?
— Mitä? Mitä? Nuorison siveyshän oli vaarassa?
— Miten niin? Puhukaa! Mitä on tapahtunut? Puhuja on verrannut naisia soluihin (se oli valhe mukamas!). Pahempi olisi, jos hän olisi verrannut näitä enkeleihin! Uskoiko neiti Jumalan pyhään sanaan? Tietysti. No. Tuo puhuja oli sanonut, että nainen oli valtijatar ja mies orja. Sehän oli kohteliaasti sanottu! Tahtoiko neiti kuulla mitä raamattu sanoi: Sinun tahtosi pitää miehesi alle annettu oleman ja hän on oleva sinun herrasi! Eikö ollut oikein! — Ei ollut! — Mitä? Neitihän on vapaa-ajattelija, kun kielsi Jumalan pyhän sanan? Eikö muka kieltänyt!
Täti tunsi olevansa revonsaksissa. Hän puisteli niskaansa ja yritti pyörtyä. Mutta professori jatkoi: — Kivulla pitää sinun synnyttämän lapsia! Oliko neiti täyttänyt tämän Jumalan käskyn? — Ei, ei tahtonut! — Vai niin, hän kapinoi Jumalan pyhää lakia vastaan! Mutta asiaan! Herrat eivät olleet tupakoineet, eivät käyttäytyneet sopimattomasti, he olivat olleet neidin kanssa samaa mieltä raamatun opeista, että ne olivat järjettömät, ja muuten — mitä heitä huvitti tehdä yhdistyksissään, se ei liikuttanut sivullisia. Mitä se neitiin koski, jos Louise neiti piti oluesta tai tupakoi? Tupakkaa ei kieltänyt siviililaki eikä siveyslaki. Monet eukot nuuskasivat. Ja kaikki akat kadehtivat nuoria tyttöjä, jotka huvittelivat — varsinkin herrasseurassa. Joka ei siellä viihdy, älköön menkö, pakkoa ei ole, ja sen, joka kanteli mitä siellä tehtiin, saisi suoraan ajaa ulos! Niin oli asia! Ei ollut kellään oikeutta tunkeutua suljettuihin seuroihin! Mitä oli heillä siellä tekemistä? "Se kunnioitus, mitä ollaan velkapäät naiselle osottamaan?" Mitä kunnioitusta ollaan velkapäät miehille? Ei mitään? Sen kyllä näki! Muutoin ei tunkeuduttaisi luvattomaan aikaan ihmisten kotiin eikä juostaisi juoruilemassa! Muuten! Mikseivät tytöt perustaneet omaa yhdistystä? Mitä! Ei ollut niin hauskaa, kai! Pyysi anteeksi mutta oli lähdettävä luennoimaan! Oli yliopiston luennoitsija eikä poliisikonstaapeli.
Tämä kohtaus vaikutti sen, että täti perusti naisasiayhdistyksen, eikä Blanche enää päässyt kokouksiin. Naisyhdistyksessä hän sai käydä ja siellä vietti hän hirveitä iltoja. Zürichissä olo, jolta hän oli niin paljon odottanut, kävi yhä sietämättömämmäksi. Keskeymätön vartioiminen, loppumattomat läksyt: lisää Rooman keisareita, lisää kuninkaita ja kuningattaria, lisää filosofiaa. Milloin tämä loppuisi? Ja loppuisiko koskaan? Mitä uutta se tutkinnon suoritus tuo? Vapautta? Ei, silloin alkaa uusi orjuus. Ajurin lailla on oltava valmiina palvelemaan ensimäistä, joka kutsui; talosta taloon, joissa tervehditään ihmeidentekijänä samalla kun itse tiesi kuinka vähän tehdä voi. Entä vapaus? Uskalsiko hän seurustella miehen kanssa, jos piti tämän seuraa parempana kuin naisen (kuten arveli tulevan käymään)? Ei suinkaan, sillä silloin horjahtaisi hänen arvonsa; hoidokkaat vieroisivat häntä ja hänet sysättäisi yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikö mitään pelastuskeinoa? Kyllä yksi! Mennä naimisiin! Rouvilla oli oikeus asua yhdessä miehen kanssa, syödä saman pöydän ääressä, maata samassa sängyssä, seurustella miesten kanssa mielin määrin, kulkea yksin kaduilla! Mutta, — mutta löytyi.
Rouvat söivät toisten leipää, valvoivat toisten taloutta, pitivät huolta toisten liinavaatteista ja väittivät yleensä olevansa orjattaria. Semmoiseksi ei Blanche halunnut tulla. Ei siis vapautta sielläkään?