Hän seisoi eräänä päivänä laboratoriossa muuatta yhdistyskoetta yrittämässä. Se oli vaikea ja vaati suurta tarkkuutta. Hän oli tätä varten saanut siirtyä syrjäiseen keittiöön paremmin selviytyäkseen. Hän oli ottanut naamarin silmilleen ja toimittanut voimakkaan vedon suojukseen, jossa laitos oli, sillä kloorikaasu oli vaarallinen. Hän taivutti lasiputken sulatuslampun liekissä, ripotti hietaa alustaksi, sekä laitteli johtoja ja varastoja loppumattomiin.
Ohjailija, jonka kanssa ei ollut puhunut sen kuuluisan illanvieton jälkeen, kulki huoneen läpi. Kasvot naamion peitossa tunsi Blanche uhmaista halua puhutella tätä. Häntä oli näet kohdeltu kantelijana tädin professorikäynnin jälkeen, eikä kukaan ollut häntä lähestynyt.
Hän tahtoi puhdistautua. Mutta ohjailija oli myös ajatellut alkaa keskustelun.
— Onko hauskaa seisoa keittiössä? — kysyi tämä pistävästi.
— Sietää tämän, mutta aviomiesten keittiössä ei liene yhtä hauskaa — vastasi Blanche.
— En minäkään luule keittäjättärien pitävän tointaan hauskana seisoessaan aviovaimojen keittiössä — vastasi mies. — Rouvat taitavat olla kiperiä.
Blanche punastui naamion alla. Tädin vakiintuneen puheenparren että rouvat ovat keittäjättäriä, oli vasta-aineen kirpeä happo liuentanut hajalle.
— Te ette enää tullut kokouksiin? — alkoi taasen mies.
Blanche ei vastannut.
— Teidän mielestänne oli siellä ikävää? — jatkoi toinen. — Tahdotteko tulla toiseen seuraan, jossa ei ole ikävä! Tuletteko mukaan venäläisten luo?