Blanche näki seinäin väistyvän, ovien avautuvan määrättömiin etäisyyksiin; tuon miehen puhe vaikutti kuni kosteus ja lämpö vanhoihin kylmässä kauan olleisiin siemeniin. Hän tunsi olemuksensa itävän ja pian oli kuori ponnahtava hajalle! Mutta silloin valtasi hänet ihmeellinen halu ponnistella tätä sielua vastaan, joka tahtoi hedelmöittää hänen sieluaan. Hän pyristeli kuin perhonen, pyrkien pakoon, pakoon puolisoa, joka ajoi häntä takaa, ja jonka suuteloissa hän tunsi kuoleman olevan, kuoleman hänen yksilöllisyydelleen samana hetkenä kuin oli antava elämän suvulle.
— Miksi puhutte minulle kaikkea tätä? Miksi tuhlaatte minulle kaikki nämät sanat? Mitättömälle vieraalle tytölle! — kysyi hän.
— Sen olette jo arvannut! — vastasi mies; — mutta jos tahdotte kuulla minun sanovan sen, niin tulkaa huomisiltana minun mukanani venäläisten luo!
Hän tarttui Blanchen käteen. — Te tulette? Eikö niin?
— Tulen varmasti — vastasi tämä eikä voinut muuta.
Kun Blanche istui kotona päivällispöydässä, tunsi hän salaisuutensa olevan muurina hänen ja tätien välillä. Side oli poikki kulutettu. Hän tunsi omaavansa jotain, mitä ei ollut saanut heiltä. Hänen omiansa olivat hänen uudet ajatuksensa, hänen salaisuutensa. Hän ajatteli sitä, kuinka heikko tämä side oli ollut. Se ei ollut rakkauden side, sillä hän ei heitä rakastanut, näitä vanginvartijoitaan, — se oli raa'an edun side. Hän tarvitsi heitä kuten köynnös tukeaan, kuten loiseläin elättäjäänsä. Hän odotti kuulevansa veren puhuvan, mutta se oli vaiti. Ei omantunnon otaa, ei varottavaa ääntäkään. Kaikki vanha luhistui alas kuni huonosti liimatut seinäpaperit, ja hän tunsi kasvavansa. Nyt vasta tunsi hän vapauden ensimäisten siiveniskujen löyhyttävän vilvotusta hänen hehkuville poskilleen; ei ollut yksin ruumis ollut siteissä, henki oli ollut!
* * * * *
Blanche tuli aikaisin kohtauspaikalle, Bauschänzlin puistoon. Lunta sateli kevyesti, hiljaa ja järvi oli mustana puiston edustalla. Hän oli hyvin kiihtynyt, ja kun jalkansa sattui kuiviin lehtiin, sävähti hän, mutta lunta tuli taajaan, taajaan, niin että hänen askeltensa kaiku lakkasi pian kuulumasta. Hieta karahti vielä jossain paikoin, mutta lumi vaienti pian senkin. Hän tunsi joka askeleella astuvansa uutta rataa, tuntemattomia kohtaloita kohti, mutta ulospäin kävi kulku. Mihin? Hän tunsi rikkovansa sopimusta! Hän oli myynyt vapautensa näille vanhoille naisille, ja nämät antoivat hänelle elämisen välineet tämän vapauden vastineeksi. Nyt lakkautti hän maksunsa, voiko hän edelleen ottaa heiltä vastaan mitään? Asia oli siis pohjaltaan taloudellinen pulma. Vain se jolla oli olemisen välineet oli vapaa, kaikki muut olivat orjia. Salainen viha alkoi kasvaa noita vastaan. Jos Blanchella olisi itsellään ollut korkoja, niin olisi hän ollut vapaa. Miksi siis huusivat kansat vapautta, kun heiltä puuttuivat korot! Vapaus ilman korkotuloja oli mahdoton. Hän juoksi kotoa, koulun vankilasta, yliopiston vankilaan, lääkärintoimen, yleisön suosion vankilaan. Kaikkialla vankiloita. Ja kun vapauttaja, voimakas mies tuli katkasten hänen kahleensa, niin avautui siten vain tie uuteen, hyvin muurattuun vankilaan, jonka kuolo yksin voi avata. Hän ei voinut ratkaista arvotusta. Voisiko tuo mies, jolla oli vastaus joka kysymykseen, voisiko hän ratkasta?
Lumi pölähteli voimakkaan jalkaparin polkiessa, ja kuului miehen voimakas henkäys; tämä seisoi Blanchen rinnalla ja otti hänen kätensä kainaloonsa.
— Paha omatunto? — sanoi hän. Se rauhottuu kyllä. Korsikalaisella, joka on jättänyt murhaamatta sukunsa vihamiehen, on myös paha omatunto. Sovinnainen omatunto syyttää murhan laimiin lyömisestä. Pois se!