Ja hän vei Blanchen mukanaan. Tämä astui yhtä jalkaa, ja kätensä lepäsi niin luontevasti hänen käsivarrellaan.
— Onko sinne pitkältä matkaa? — kysyi Blanche.
— Kaupungin ulkopuolella — sanoi Emile; — venäläiset eivät pidä kaupungeista!
Ja he kulkivat valkeitten peltojen välitse, mäkiä ylös, viinitarhojen vieritse ja tulivat Alppikahvilaan, joka oli pienessä puutalossa lehti- ja havukuusten keskellä. Se näytti somalta ja kodikkaalta; ei ollut se ravintola, jossa joutilaat ihmiset tappavat aikaa, vaan tien vierellä majatalo, jossa väsynyt matkamies saa lepoa ja virkistystä.
He nousivat ulkoseinän puuportaita yläkuistille, jota akkunan läpi loistavat tulet valasivat. Heidän pudistellessaan lunta jaloista ja vaatteista, tuli ulos muuan herra, joka lausui heidät tervetulleiksi kuni vanhat ystävät. Tämä oli suuri tumma mies, kasakkapää leveillä hartioilla. Hän puristi Blanchen kättä lämpimästi kuni sisaren, otti hänen päällysvaatteensa ja vei hänet saliin. Se oli vanhanaikainen huone, matalan puukaton orret näkyvissä. Korkeitten puuseinustojen yllä oli kuvattuna alppimaisemia karhunajoineen, ja siellä täällä seinälamppuja, joiden kiiltävät metallikilvet heijastivat valoa. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, jonka ympärillä istui parikymmentä herraa ja naista teetä juomassa ja polttelemassa paperosseja, suuren välkkyvän teekeittiön poristessa keskellä. Suuren kaappimaisen, penkeillä varustetun, vihreän kaakeliuunin takassa paloi komea pyökkivalkea.
Kun Blanche tovereineen astui sisään, nousivat kaikki puristamaan heidän käsiään. Tytöt suutelivat Blanchea poskelle ja tekivät tilaa hänelle. Lämmin kotoinen ilma tuulahti häntä vastaan eikä se tehnyt samaa kylmän synkkää, kapakkamaista, vaikutusta kuin Brasserie Nuss. Ei vihamielisyyttä, ei kilpailua eikä kateutta tuntunut vallitsevan ja Blanche oli heti kuin kotonaan. Herrat olivat naisille kohteliaita ilman sievistelyä, ja naiset ottivat kiitollisina ja ystävällisesti heidän kunnianosotuksensa vastaan. He polttivat paperosseja, mutta ei heidän tukkansa ollut lyhyt eikä nenillä sinisiä silmälaseja; he olivat miellyttäviä liikkeissään eivätkä koettaneet jyrkillä käänteillä ja sanoilla matkia miehiä. He puhuivat vakavasti ja ilman väärinkäsityksen pelkoa, sillä he olivat kaikki samalla sivistysasteella, ja vaihtoivat mielipiteitä toisiaan opettamatta. Blanchelle tarjottiin teetä ja tarjottavat olivat yhteiset. Tämä tuntui hänestä miellyttävämmältä kuin se, että kukin itse tilasi, jolloin huoneessa juoksentelivat tarjoilijat. Hänelle ojennettiin myös paperosseja, mutta hän kiitti. Naisten tupakoiminen ei häntä häirinnyt, sehän oli tapa heillä, eikä tavallinen ole loukkaavaa, vaikka se Länsi-Europassa tavatonta olikin. — Paul Bestuchew — alkoi oliivinvärinen tyttö, joka tänä iltana oli puheenjohtaja — Bestuchew on pyytänyt saada puhua tänään. Mutta ei enempää kuin puoli tuntia, isäseni!
Bestuchewiksi nimitetty lykkäsi tuolinsa irti pöydästä, otti taskustaan muistiinpanolipun ja ryypäten kupistaan alkoi istualtaan:
— Aion puhua Kaikkein Pyhimmästä.
— Et suinkaan uskontoa tarkota? — kysyi muuan punaparta.
— Eehei — sanoi Paul. Semmoisesta ei puhuta! Ei, minä puhun siitä mikä on pyhääkin pyhempi.