— Kyllä — vastasi Blanche — mutta perustuuko se työlle kapitalia vailla?
— Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi, joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.
— Kun te nyt sen minulle sanotte — vastasi Elanche — on se minusta aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.
— Asian laita — sanoi tehtailija — on niin ja te huomaatte, kuinka hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.
— Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.
— Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on "toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on varmin.
— Pakollako — väitti Blanche.
— Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä, jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin, syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen. Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!
— Entä lapset!
— Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet murtamaan. Meillä on lastenkoti.