— Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?
— Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista, ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen, että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä, niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen huoneeseen vanhempain ollessa työssä.
— Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.
— Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.
— Entä perhe-elämä?
— Ennen, — tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin, kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä. Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin, kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.
— Mutta aukko tässä on — väitti Blanche.
— Avatkaa se, että minäkin sen näkisin — sanoi tehtailija.
— Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.
— Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään, vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä, joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille taakka käy liian painavaksi.