— Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? — kysyi Blanche.
— Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin; luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.
— Tuota nyt en vielä voi ratkasta — vastasi Blanche — mutta oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.
— Yritetään sitten — sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta. Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.
— Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni — vastasi Blanche — ja raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella teidän tarjouksenne vastaan.
— Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan. Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.
Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.
* * * * *
Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista, turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.
Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset, palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä, jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.