Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä kurkkua laulaen.
Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä, olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.
* * * * *
Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.
Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää epäluuloa eikä kaunaa.
Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan. Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki, mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä, puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti päivässä — tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia, varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin omaksi huvikseen.
* * * * *
Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat, kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.
Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille, jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen, huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.
Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa, pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.