Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan, ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla niiden kaulapusseihin.
Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista, ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.
Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin saavat.
Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.
Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame, paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia. Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan, että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa. Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.
Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut. Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.
Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille, kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen, joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa. Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa, taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella, mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta. Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä, jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä — mädistä senvuoksi, että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita, joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan, mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi — niin katsoi maisteri itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen, rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.
No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi vainiolle.
Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt — sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat — ja kolmivaljakko täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.
Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja kyntämättömään maahan.