Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.
Ehtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia, kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.
Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse auringonlaskun punervassa valossa.
— Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea, ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka, kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.
Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.
Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:
Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.
— Mutta sanokaahan minulle nyt — puuttui maisteri Andreas puheeseen — eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi seurustella?
— Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä, joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää, maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne, sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen — ja ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni, että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.
Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen. Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.