— Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.
Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän, mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.
— Maxima debetur pueris reverentia, se on: lapset ovat velvollisia kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.
Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän kävi avosydämiseksi.
— Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia. Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä, kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi — sillä menin kuninkaan neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa, ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa, myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne, milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar, joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen, että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen, jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta, nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia kuin ihmiset — paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten katalia ihmiset ovat!
Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.
Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.
Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi, alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:
Ma Luxemburin kreivi oon tralalalalala' lalala'! Öin, päivin metsän pimentoon käyn koirineni, torvet soi, harjulla lauluin ilakoi. Vait on, ken kuulee torvein raikuvan, sill' liitoss, olen kera Saatanan!
Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.