Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi, ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa, joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:
— Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies — ehkäpä valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!
Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava menestyäkseen meri-upseerina.
Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää, miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä tavalla.
Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä — todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat — pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan Luxemburgin kreivistä.
Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä, nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää. Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana, tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen, keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.
— Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi nähdä pienoiset eläimeni.
Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.
Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia, ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia. Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.
— Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?