Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.
Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen. Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä. Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti esille kokonaisen ankanpoikueen.
Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja lattia oli lian tahrima.
Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä, päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä, että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja; ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä asuinhuoneelta.
Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni, huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.
Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa, mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina, viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.
— Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän puoleen.
Ei, ei hänkään.
Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.
Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta, epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.