Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää.
— Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä uteliaammaksi.
— Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän romani nimitystä itsestään.
Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.
— Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää sekä myrryksissään että nöyränä.
— Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja pusertaa mehun siitä.
— Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat luettavat?
— Luvut? — Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä, että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa, vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: pax + max + nis + skaris. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!
Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:
— Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!