— Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.
— Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti hallitsevansa sen taidon.
— Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille, ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?
Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan kuin käärme saappaankannan alla.
— Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen tulistuneena puhumaan.
— Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti ja varmasti.
— Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan! huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.
— Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.
Sitten hän nousi.
Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät. Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.