— Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.
— Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti tarhakäärmeen murhaan.
— Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!
— Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.
— Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen salakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä oli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.
Maisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma villikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän hommissaan oli jotakin epäilyttävää.
Kuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi sanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen yrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.
— Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen kasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet syvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina valhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat annoksen villikaalia.
— Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi olevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai uhataan. Mitä on tapahtunut?
— Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen riikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen, että syyllisen täytyi ottaa se itseensä.