Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.
— Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.
— En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.
Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut. Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan, ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.
Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin välillä.
Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään. Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti, niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta. Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen, huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa, hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty, ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.
Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta, mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten. Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.
Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa. Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.
Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar, talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:
— Ettekö pidä koirista?