— Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.
— Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut sydämensuru.
Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi, toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko — niin että maisteri koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea, jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt pesemättömien käsien jälkiä.
Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli — päästäkseen eteenpäin.
Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta, niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.
Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta, katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun, jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu, jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä; lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.
Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä, jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar, joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa todistajista, laski kielensä valloilleen.
Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko — tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.
Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten, ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin. Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.
Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä, noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria. Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita, savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.