Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia, kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä, huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko, jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin, mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli, johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas, jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon; että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen, jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.
Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin, missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa tilanhoitaja katosi.
Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita, joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely, ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä, kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo — tämä kaikki oli lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.
Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.
Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.
Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa. Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja näytteli suuria valkeita hampaitaan.
— Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille, ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko roistojen pariin.
Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin, ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.
Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia, ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi. Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen. Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle, olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta. Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen. Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin, täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.
Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu, tai synnytystuskissa oleva nainen.