Senjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja kuorsasi lujasti.
Hetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät askeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.
Maisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati lantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman näkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa, jota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen valheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa väärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta haettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä iltana.
Kuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat tarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä tanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien aikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän karkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän nyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä kaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.
Senvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään jälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Yön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään, ja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun olla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa kuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi vapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut kuullut viime yönä melua ullakolla.
Ei, hän ei ollut kuullut mitään.
— Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan mitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.
— Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat päässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.
— Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.