— Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen luokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi siihen.
— Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi maisteri, joka uskoi vielä juttuun.
— Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja vapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. — Mutta, hän lisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.
Vapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.
Nyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten saattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka löydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?
Oliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai uskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar veljensä varastaneen sen?
Näiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa, että niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki läheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään asiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen vaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen älynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten mitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli varastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä olipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän tuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista kuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten seurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen pariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa, jotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja koettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia, työskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja päästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten pikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei voinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä unohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä suunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan pihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään puuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin mahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan hän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka paljon siinä oli valhetta.
Kun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan mustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli vielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä omaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa, että oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan kumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi, hän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut siihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas mies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi nyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat hänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia vastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät todennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut tarttua.
Ja sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä hänen päähänsä ja repi ja raastoi.
Valehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta riikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois, eikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.