Miksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi portinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?
Mutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? — Tai tarkoittiko tyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään oman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin kiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään sen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi voimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään löytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen, ja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.
Illalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä suuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri oli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän jutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä oli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta vaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän näyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli myöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana miehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut Iivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta Amsterdamin arpajaisissa.
Kun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja mustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen tutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen puusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta houkutelluksi puoli-ääneen sanomaan:
— Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!
Häntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti vapaaherrattarelta.
Saattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin nuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö, että hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?
Maisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän suuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja kun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä hetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki suorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita, ja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan, joka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja hartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi koko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi suoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt kypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan päässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla tuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän suuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä hevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa hänen nimeään.
— Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen tuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.
— Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui ystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen; ja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt koira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta ihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei tukahtuen nyyhkytyksistä.