— Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän kysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.
— En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka samalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua ja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.
Maisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi, tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon kaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan potkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.
Lapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri Törnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla huvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan, istuutuivat juttelemaan.
Keskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi kärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta yksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti ystävä hänet:
— Sinä olet sairas, Andreas.
— Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.
— Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut sekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken voiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle sanoa.
— Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner puhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs, enin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu, mikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille ihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi, sinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä nämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen puunrunkoon kaiverrettuina metsästä?
Hän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.