— Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, ja
Matti on köyhä renkimies.
— Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä nyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon herran kanssa.
Ei ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle herralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.
Maisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti kestityksestä ja lausui hyvää yötä.
* * * * *
Tultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä, että oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa. Kuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa? Kuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka oli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa saattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet häntä? Oliko se hitautta, joka valtaa sielun, kun se eristetään ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan, väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?
Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi, alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu, heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden oli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä voimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin taikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset käärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa piilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä ja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti, eläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla se varma päätös — hän ei tiennyt, mistä se johtui — että ei suutelisi häntä milloinkaan!
Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli ajatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.
Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle, että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia; vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi senjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut nähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi tahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään selvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat toisensa, ja eroisivat sitten jälleen!
Niin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!