* * * * *

Herätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan päätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa. Mitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä osaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden vallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten eräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta, että hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut siihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua kosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta samassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen naiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä väärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.

Mutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot, ainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti häntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko päivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että kiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä oli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut ajatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon mustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa puolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet varmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.

Senvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan ikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi Matti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään olevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että tämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.

Hän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi, hänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän päivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin vähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.

Niinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet lantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja maahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa. Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän sommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta ullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä mahdollisesti peiteltäviä asioita.

Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän kaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti hänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli koristellut itsensä.

Iltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa, mutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin valjastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan siitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen herrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle. Maisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan tuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone vastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään loukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena oli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli lyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä, jotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi irvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka pistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.

Silloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun hän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti metsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien löyhkänsä. — Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin vastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen tietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän näki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus, jossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen hattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä oli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka selkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti muistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset olivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon kuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian tahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.

Hetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten jälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän ympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta, eikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain heidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia puista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän ajatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona, sisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään tuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden ansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut hänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden tunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät kievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen räyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat pyökin siimeksessä.