— Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen tupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri hiukan hänelle.
— Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi täytetyn kartuusikäärön.
Senjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä; teki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:
— Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että… (tässä hän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään illalla herrasmiesten tykö.
Senjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti ja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten hän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Portto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun muun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas, mutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä heidän sukujuuriaan selvittelemään?
Siten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.
* * * * *
Kaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti, mutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli pelko ja iljetys sijaan. Pelko — sillä hän oli kuullut jonkun ullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että heitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden tunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus oli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä saastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään niin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä ajatuksestakin, mitä oli tapahtunut.
Mutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli syleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin kissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen saastaista hengitystä.