Tämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut johtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut, että mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään musta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta toiset eivät olisi menneet ansaan, tämän corpuksen ja viskasi sen kauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti valelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo valelma taskussaan hän läksi sitten kotia.
Kotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli sitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen, ja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan yhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella olivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni anturanahkaan.
Mustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa hevosenvarkaus oli tapahtunut — ergo… Mitä? Oliko silti sanottu, että hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin voinut — aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa paikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat apilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.
Kuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus, jonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan hallusta — ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi selitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan kulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan ollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon hälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.
Maisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa päälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!
* * * * *
Ensimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin olevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon pienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen ruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa eläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli kovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen hän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita kohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja pyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät näe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki, mutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle sopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi ja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta rihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla suuriksi, jos olisivat tahtoneet.
Jonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua vedellä: "Ma Luxemburin kreivi oon", jota maisteri ei ollut kuullut nyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja tanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.
Maisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta. Mustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen häikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä, että hän oli varmasti voittanut vihollisen.
Myöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa ja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle, jotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen myrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui yhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki laseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän näytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki huonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään malttinsa ja ryhtymään taisteluun.